24.09.2024 Annukka Navis

Lasten ja nuorten pahoinvoinnista keskustellaan paljon. Ja hyvä niin, sillä tunnistamalla tilanne voidaan siihen myös vaikuttaa. Vaikutuskeinoja on varmasti monia aina yhteiskunnan asennemuokkauksesta haavoittuvassa asemassa olevien nuorten kohtaamiseen. Rohkenen väittää, että yksi tehokkaimmista ja kokonaisvaltaisimmista vaikuttamistavoista löytyy kuitenkin perheestä, joka on, tai ainakin on ollut, koko yhteiskuntamme perusyksikkö. Tukemalla vanhempia ja heidän vanhemmuuttaan pääsemme vaikuttamaan suoraan lasten ja nuorten hyvinvointiin. 

Me Momsseissa näemme vanhemmuuden tukemisen keskeisenä tekijänä lasten ja nuorten hyvinvoinnissa. “Kun äiti on iloinen, kaikki ovat iloisia”, voisi vapaasti suomentaa englanninkielisen vanhan sanonnan. Ja se on totta, ainakin meidän perheessä. Yleistäen tämän koskemaan koko vanhemmuutta, uskon, että rohkaisemalla ja varustamalla vanhempia vaativassa, mutta myös antoisassa, tehtävässään lastensa kasvattajina, voimme lisätä koko perheen hyvinvointia. 

Momssit tukee tällä hetkellä vanhemmuutta mm. Teinineuvola-toiminnan kautta, joka vastaa teinien vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Eroauttaminen, jota Momsseissa aloitellaan, tukee vanhempia vaikeassa tilanteessa, jotta lapsikaan ei jäisi yksin vanhempien erotilanteessa. Lisäksi olemme aloittelemassa yhteistyötä Connected Families -nimisen amerikkalaisen järjestön kanssa, joka tukee vanhemmuutta yksilövalmennuksen ja erilaisten kurssien kautta. Kaksi Momssien vastuunkantajaa suorittaa parhaillaan 1-2 vuotta kestävää valmentajatutkintoa, jotta voimme matalalla kynnyksellä tukea myös suomalaisia vanhempia Connected Families -järjestön käytännönläheisillä opeilla.

Olen itse toinen opintoja suorittavista henkilöistä. Parasta tässä opiskelussa on, että pääsen heti testaamaan oppeja omassa perheessäni. Uhmaikäisten tai teinien ei-toivotun käytöksen kanssa arjessa tahimiseen ei ikävä kyllä ole luvassa mitään taikatemppuja vaan päinvastoin kovaa työtä. Vanhemmuus on ainakin minun kokemuksestani juurikin tätä kovaa työtä, priorisointia ja valintoja. Minä se olen, joka tässä hommassa eniten kasvaa, ja jonka tunteita, ajatusmalleja ja reaktioita minun tulisi ensisijaisesti tutkistella ja työstää. Minun toimintani muuttuessa lapsenkin ei-toivottu käytös voi muuttua pitkällä tähtäimellä ja turvallisesti. 

Minä äitinä haluaisin livahtaa usein sieltä missä aita on matalin, enkä pinnistellä siellä missä aita on korkeimmillaan, vaikka tiedänkin positiivisten vaikutusten olevan sillä korkeudella kauaskantoisempia. Miten houkuttelevaa olisi antaa puhelinajasta kiukkuavalle lapselle periksi sen sijaan, että otan vastaan jälleen yhden raivokohtauksen ja vietän loppuillan keskustellen lapsen kanssa tunnetaidoista ja tapahtuneesta. Samalla täytyy vieläpä varoa provosoimasta tätä vielä herkässä tilassa olevaa lastani uuden raivarin tielle! Minun suunnitelmani tälle illalle oli lähteä pitkälle lenkille ottamaan kovasti kaipaamaani omaa tilaa rauhoittumiseen. Puhelinajan pidentäminen olisi ollut helppo tie rauhaan ja saavuttaakseni sen mitä minä tässä hetkessä lyhyellä tähtäimellä haluaisin. Mutta eihän se matala aita opettaisi lapselleni mitään rajoista ja rakkaudesta, eikä kasvattaisi minua epäitsekkäänä vanhempana. Sama taistelu vaan toistuisi seuraavana päivänä ja ehkä jopa kovemmilla kierroksilla. Minä pääsin lopulta lenkille, tosin vasta seuraavana päivänä. Mutta pitkällä tähtäimellä tärkeämpää on, että olimme lapseni kanssa yhdessä kasvaneet taas ehkä hitusen. 

Connected Families -opintojeni ensimmäinen helmi onkin ollut lähteä liikkeelle omasta itsestäni, siitä mitä minussa tapahtuu konfliktin hetkellä, kun lapsen käytös ylittää rajani ja sietokykyni. Millaisesta tilanteesta ja millaisella tunteella ja asenteella astun tähän hetkeen? Miten haluan kohdata lapseni, joka selvästi kamppailee tunteiden ristiaallokossa? Miten olla hänelle tunnetasolla turvallinen vanhempi sen sijaan että huudan takaisin “älä huuda mulle!”? Voi kun minä ensin oppisin tämän läksyn “älä huuda mulle”, jota lapselleni epätoivoisesti yritän opettaa. Pienin edistysaskelin opettelen pysähtymään, tunnistamaan tunteeni ja tekemään viisaan valinnan ennen kuin avaan suuni ja syöksyn sivaltamaan lastani sanallisesti. Vasta tunnistettuani ja nollattuani omat ajatukseni ja tunteeni voin turvallisesti lähestyä lastani ja hänen ei-toivottua käytöstään.

Rämpiessäni tässä kasvuni tiellä haluan pitää mielessäni miten keskeinen käsite armollisuus on vanhemmuudessa. Armollisuus niin itseä, puolisoa kuin lapsia kohtaan. Kaikki me olemme matkalla eikä kukaan meistä täällä valmiiksi tule. Eikä tarvitsekaan. Virheitä tehdään, ja se on osa elämää. Ja se vasta avaakin oivan kanavan opettaa lapsille armollisuutta ja anteeksipyytämistä sekä kertoa, että me kaikki teemme välillä huonoja valintoja ja niiden seuraukset täytyy oppia siivoamaan. Ensi kerralla voi sitten yrittää tehdä paremman valinnan. Ja ainakin meidän perheessä näitä “ensi kertoja” tulee kuin liukuhihnalta. Tämä “ensi kerta” on minulle vanhempana aina uusi mahdollisuus pysähtyä ja miettiä miten voisin toimia tässä tilanteessa lasteni parhaaksi ennen kuin avaan suuni. Onneksi on aina ensi kerta ja armo uusi! 

Annukka Navis, kolmen tytön äiti ja Momssien toiminnanjohtaja

P.S. Tulen jakamaan muitakin ajatuksiani ja kotiläksyjäni Connected Families -opintojeni aikana.