24.04.2024 Hanna Harju

Tiedätkö sen pikkulapsen vilpittömän riemun, kun hän onnistuu jossakin? Oli kyse palikkatornin rakentamisesta, askartelusta tai kiipeilytelineen valloittamisesta, pieni lapsi näyttää innoissaan muille, mitä on saanut aikaan. Aikuiselta luonnollinen ja odotettu reaktio tilanteessa on lapsen kehuminen. Lienemme yksimielisiä siitä, että on hienoa, kun lapsi arvostaa omia onnistumisiaan ja saa kehuja osakseen. Sallimmeko saman aikuiselle, etenkin itsellemme?

Kuopuksemme ensimmäinen sana oli tadaa. Hän oppi sen pian sen jälkeen, kun oli oppinut pyllistämään ja kurkkaamaan jalkojensa välistä. Me muut usein kommentoimme: ”Tadaa, hieno temppu!” Pian tadaa levisi muihinkin tilanteisiin ja lapsemme alkoi hihkua sitä aina, kun sai koottua Duploista tornin, puettua pipon itse päähänsä tai piirrettyä minkä tahansa kuvion kynällä paperille. Tänä päivänä arkemme on yhtä tadaata. Ei väliä, vaikka kuopuksemme tekisi jonkin asian viidennenkymmenennen kerran. Jos hän osaa sen, hän hihkaisee: ”tadaa!” ja haluaa näyttää kaikille.

Hiljattain löysin itseni ihailemasta tätä 1,5-vuotiaamme teeskentelemätöntä asennetta. Hänelle ei ole kukaan vielä kertonut, että tuollainen omilla saavutuksillaan kehuskeleminen ei kuulu suomalaisiin tapoihin vaan vaatimattomuus on se, joka kaunistaa. Hän aidosti iloitsee pienistäkin onnistumisistaan, haluaa jakaa ne muille ja uskoo muiden yhtyvän iloonsa. Mietin, että tuon täytyy olla hieno tunne. Olisipa mukava kokea se itsekin. Omat onnistumiset kun yleensä tulevat ilmi, jos edes tulevat, vaatimattomuuteen verhottuna. ”Ai tämä? No tein joo itse, mutta ei siinä mitään. Oli idioottivarma ohje. Sitä paitsi siinä on ihan hirveästi virheitä.” Uskon, että moni siellä ruudun toisella puolella tunnistaa itsestään saman syndrooman. Päätin alkaa tavoitella taaperomme asennetta, jonka nimesin tadaa-asenteeksi. Päätin, että jatkossa tavoittelen samanlaista iloa ja ylpeyttä onnistumisistani ja esittelen niitä rohkeasti muillekin.

Löysin hyviä mahdollisuuksia kehittää tadaa-asennettani uusimmista harrastuksistani. En ole koskaan ollut kuvataiteellisesti tai musikaalisesti lahjakas – ainakaan sillä tavoin, miten lahjakkuus yleensä ymmärretään. Silti, tai ehkä juuri siksi, olen viime aikoina harrastanut nimenomaan näillä aloilla. Olen soittanut pianoa, täyttänyt taidepäiväkirjaa ja käynyt kohtaamistaideryhmässä. Kaikissa näissä koin olevani lähtökohtaisesti huono ja osaamaton. Myönnän, ajattelen edelleenkin usein niin. Olen kuvitellut, että minun täytyy kehittyä valtavasti, ennen kuin kehtaan soittaa kenenkään kuullen tai näyttää kenellekään yhtään mitään, mitä olen maalannut. Pidän isona askeleena sitä, että käyn ryhmässä taiteilemassa - siis muiden ihmisten nähden! Vielä isompi askel on se, että samalla olen opetellut iloitsemaan tuotoksistani, kehumaan itseäni ja ottamaan kehuja vastaan.

Vielä en ole niin pitkällä, kuin mitä toivoisin. Välillä olen jopa masentavan kaukana tavoitteestani. Kuvaava esimerkki on se, kun hiljattain kohtaamistaiteen ohjaaja kehui erästä työtäni. Vastasin hänelle, että siitä tuli sattumalta hyvä. Kyllä, SATTUMALTA. Mutta sekin oli kehityksen paikka, ja tapaamisen päätteeksi uskoin jo, että minun omalla tekemisellänikin saattoi olla jokin yhteys hyvään lopputulokseen. Onnekseni olen saanut huomata, että toisinaan tadaa-asenne kumpuaa myös pakottamatta ja häpeilemättä. Saatan esimerkiksi soittaa pianoa musikaalisen puolisoni kuullen, jonka sävelkorva on varmasti lujilla keskinkertaisuuteni äärellä, ja kehaista hänelle, että kuuletko, miten hyvin soitan. Puolisolleni annan pisteitä siitä, miten vakuuttavalta hän kuulostaa myötäillessään minua. Vaikka kehuja on tietysti mukava saada, pidän oikeastaan toissijaisena sitä, onko puolisoni kanssani samaa mieltä. Tärkeämpää noissa hetkissä on se, että uskon itse itseäni.

Tadaa-asenteen haltuun ottamisessa on vielä paljon työtä, mutta jo nyt silmäni ovat avautuneet näkemään, että joskus pienikin edistyminen, tai ihan vain vanhan osaamisen ylläpitäminen, on tadaan arvoinen ja että huono-hyvä-akseli ei aina ole paras osaamisen mittari. Oppiminen kun harvemmin tapahtuu suoraviivaisesti. Se voi oikeastaan saavuttaa useita eri muotoja, joista yksi on sulkeutuva ympyrä. Tänä keväänä olen saanut kokea senkin. Opetin lapseni sanomaan: ”ta-daa”, ja sitten hän opetti minulle saman.

Hanna Harju, Momssien vapaaehtoinen