Kirjakauppojen hyllyt ovat täynnä kirjoja, joissa opetetaan ajattelemaan positiivisesti ja kehittymään paremmaksi ihmiseksi. Korttitelineet täyttyvät toinen toistaan innostavammista ajatuksista, joiden viesti on se että elämä on hyvää, kunhan vain osaa katsoa. Kyllä minäkin uskon positiiviseen ajatteluun. Uskon, että se mihin kiinnitämme huomiota kasvaa. Jos katsoo vain kaikkea sitä, mikä on huonosti, ei pian näe sitä mikä on hyvin. Elämässä tulee kuitenkin vastaan asioita, joista on vaikea nähdä hyvää ja kaunista. Auto hajoaa kaiken kiireen keskellä. Pakastin sulaa juuri ennen juhlia. Sairastut vähän ennen kauan odotettua lomareissua. Puhumattakaan siitä, että lapsesi tai joku läheisesi sairastuu vakavasti. Näissä hetkissä positiivinen asenne joutuu koetukselle.

Omasta kokemuksestani tiedän, että hyvien puolien näkeminen vaikeissakin asioissa on paljon helpompaa silloin, kun siihen on voimia. Mutta kun mieli ja keho väsyy, se muuttuu koko ajan raskaammaksi. Ja ainakin itselläni on olemassa sellainen musta piste, jonka kohdassa on viisainta lopettaa yrittäminen. Positiivinen asenne elämään on hyvästä, mutta ei aina. Itse olen käynyt läpi myös sellaisen kokemuksen, jossa pakkopositiivisuus oli vähällä nujertaa minut kokonaan. Kun sen synkimmänkin yön kohdalla yritin pakottaa itseni olemaan positiivinen ja näkemään asian hyvätkin puolet. En antanut itselleni lupaa olla heikko tai väsynyt. Luovuttaminen ei tullut kysymykseenkään. Vaikka lopulta se oli ainoa keino päästä tilanteesta eteenpäin. Onneksi kuitenkin jossain kohdassa ymmärsin sen.

Sen jälkeen minusta on tullut hieman varovaisempi positiivisuuden kanssa. Suhtaudun elämään pääosin myönteisesti ja pyrin auttamaan muitakin näkemään asioiden hyvätkin puolet. Mutta sallin itselleni ja muille myös sen, että joskus on vain parasta todeta, että itku mitä loskaa tämä päivä tai viikko toi tullessaan. Ihan jokaista kuralätäkköä ei ole pakko pysähtyä tonkimaan ja miettimään, että mikäköhän aarre tai opetus tähän nyt olikaan haudattu. Joskus on vain hyväksyttävä sekin, että toisinaan niitä huonoja asioita tapahtuu ihan ilman mitään hyvää puolta. Tokikin tässä kohdassa on todettava, että jonkin ajan päästä saattaa käydä ilmi, että siihen kuralätäkköön astuminen esti joutumisen johonkin isompaan liemeen tai että siitä lätäkön reunoille on kasvanut mitä kaunein kukka. Mutta sitä ei välttämättä tiedä juuri siinä hetkessä.

Itse korvasin haitallisen pakkopositiivisuuden elämässäni asenteella, jota kutsun myös salaiseksi supervoimakseni. Tämä asenne on mummomaisen herttainen välinpitämättömyys. Se on osoittautunut yllättävän toimivaksi keinoksi käsitellä niitä hetkiä elämässä, joista ei ensimmäisellä eikä sillä toisellakaan silmäyksellä löydy sitä hyvää puolta tai hopeareunusta. Herttainen välinpitämättömyys tarkastelee tilannetta hetken, tutkailee sen aiheuttamia tunteita ja sitten päästää niistä lempeästi irti. Toteaa, että näin se nyt on ja jatkaa eteenpäin.

Tiedän että sanana välinpitämättömyys kuulostaa kovin kylmältä ja kielteiseltä. Tämä herttainen välinpitämättömyys on kuitenkin lempeää ja hyväksyvää. Se on myötätunnon sukulainen, mutta ei kuitenkaan sama asia. Tilanteissa, jotka haastavat ja muiden ihmisten toimissa, joita ei voi ymmärtää, herttainen välinpitämättömyys ottaa pari askelta taakse päin ja tarkkailee. Erityisen hyödyllinen se on tilanteissa, joissa en voi ymmärtää jonkun toisen toimintaa tai ajatuksia. Silloin pystyn tarkastelemaan tilannetta ilman, että annan tunteiden ottaa valtaa. Voin vain todeta: ”Oho, ai noinkin voi ajatella. Onpa erikoista”, ilman että päästän tilannetta ihon alle.

Etuliitteeksi tuo herttainen välinpitämättömyys sai "mummomaisen", kun tulin mummaksi ja ymmärsin myös sen että olin itse asiassa oppinut tämän asenteen mummaltani. Ei hän sitä koskaan erikseen ole minulle opettanut, mutta hän eli sitä todeksi koko elinaikansa. Mumma sairasti MS-tautia ja on kulkenut keppien kanssa niin kauan kuin itse olen elänyt. Kivut olivat välillä kovat, mutta koskaan hän ei valittanut, totesi vain että tätä tämä nyt tänään on, huomenna voi olla jo toisenlaista. Mummani suhtautui myös hyväksyvästi kaikkeen sellaiseen mitä hän ei ymmärtäny. Toisinaan hän saattoi sanoa, että tuo menee kyllä yli oman ymmärryksen, mutta kai sitä noinkin voi sanoa, tehdä tai elää. Hän ei puhunut koskaan kenestäkään pahaa eikä tuominnut. Kun isäni ja enoni ostivat aikoinaan vanhan nosturin, mumma melkein sanoi sitä romuksi, mutta vaihtoi senkin kesken lausetta Romeoksi ja niin rakennusliikkeen nosturi sai nimekseen Romeo. Se muuten löytyy nykyään Kyrönmaan maatalousmuseosta ja todennäköisesti osaat tunnistaa sen tämän kuvauksen perusteella.

Valitsen onnellisuuden aina kun se suinkin on mahdollista. Aina se ei kuitenkaan ole. Ja sekin on ihan ok. Usein sanotaan, että ensimmäinen askel onnelliseen elämään on se, että opettaa itsensä näkemään kaikissa asioissa myös ne hyvät puolet. Omasta mielestäni ihan yhtä tärkeä askel on se, että hyväksyy, että joskus ikäviä asioita tapahtuu myös niin, ettei niistä seuraa yhtään mitään hyvää. Mutta niihin ei kannata jäädä liikaa kiinni vaan ottaa se seuraava askel. Se vasta viekin kohti onnellisempaa elämää.