14.11.2023 Hanna Harju

Kun esikoisemme syntyi ja eräs ystäväni tuli katsomaan uutta perheenjäsentä, hän toi tullessaan vuoallisen lasagnea. Lahja, joka näyttäytyy ehkä monille varsin tylsänä ja arkisena, oli todellisuudessa täydellinen. Siinä univelan ja suurten tunteiden keskellä valmis kotiruoka oli parasta, mitä kukaan ulkopuolinen pystyi minulle tarjoamaan. Ja kahden lapsen äitinä ystäväni tiesi sen. 

Vaikka pikkulapsiarki on usein pask… raskasta, siinä on eräs timanttinen puoli vailla vertaansa: vertaistukea löytyy helposti, sillä pikkulapsiarjen kokeneita vanhempia on paljon. He ovat sekä isiä että äitejä, mutta tämän blogitekstini osoitan erityisesti äideille, joiden kanssa olen saanut jakaa ison osan elämääni viime vuodet. Heistä osa on äitejä, joilla on samanikäisiä lapsia kuin minulla, ja osa äitejä, joilla on aivan eri-ikäisiä lapsia kuin minulla. Ensimmäinen ryhmä on korvaamaton vertaistuki arjessa tässä ja nyt. Heidän kanssaan käydään kerhoissa, järjestetään lapsille leikkitreffejä, keitetään kahvit tai teet ja pohditaan yhdessä, että mikä kenenkin lasta tällä hetkellä vaivaa. Heille kuulumiset ladellaan ilman sensuuria, ja he tunnistavat, mikä osa on todellista tuskaa ja mikä ehkä vähän liioiteltua tragikomediaa. Heidän kanssaan iloitaan yhdessä, kun lapsi nukkuu ensimmäisen täyden yönsä tai pystyy viimein syömään kiinteää ruokaa oksentamatta. 

Sitten on jälkimmäinen ryhmä: äidit, joiden lapset eivät ole enää pieniä. Heille ei välttämättä jaeta kaikkia arjen käänteitä reaaliajassa, mutta heidän kanssaan katsotaan isoa kuvaa. Ja mikä parasta, kuvaa katsotaan reaaliajan lisäksi myös tulevaisuudesta käsin. Koska äidit, jotka ovat ohittaneet pikkulapsiajan, ovat Selviytyjiä. He tietävät, mitä pienten lasten äiti kokee nyt, ja he tietävät, mitä on tulossa. Viisaimmat ja sydämellisimmät heistä eivät pelottele tulevalla vaan muistavat ja muistuttavat, että pikkulapsiaika kaikkine puolineen on joillakin tässä ja nyt ja että sen jälkeen tulee jotain muuta. 

Siinä on jotain erityisen sympaattista, kun keskustelee sellaisen äidin kanssa, jonka lapset ovat jo isoja ja joka edelleen kykenee palaamaan muistoissaan pikkulapsiaikaan. Olen käynyt useita spontaaneja keskusteluja lastenhoidosta varsin iäkkäidenkin äitien kanssa terveyskeskuksen odotustilassa ja ruokakaupan käytävillä ja kokenut, että meillä on välitön yhteisymmärrys – vaikka he itse ovat olleet samassa elämäntilanteessa 50–60 vuotta sitten. Kerran puhuin puhelimessa tuttavani kanssa, joka on teini-ikäisten lasten äiti. Kun hän sai kesken puhelun tietää, että minulla on lapset päiväunilla, hän käski välittömästi minua lopettamaan puhelun kanssaan ja menemään lepäämään. Niin kertakaikkisen hyvin hän muisti noiden hetkien arvon ja tiesi, miten ne kannattaa käyttää. 

Olen ollut äiti nyt reilu kolme vuotta ja kokenut pikkulapsiajan huiput ja pohjat. Yksi tärkeimmistä tukipilareistani läpi aikojen ja vaiheiden on ollut muilta äideiltä saatu tuki ja myötätunto kaikissa muodoissaan – oli se sitten yhdessä itkemistä ja nauramista, kotiin tuotu lasagne tai jotain niiden väliltä. Ajattelen, että jotta voi täysillä olla ”moms for kids”, täytyy olla myös ”moms for moms”. Täytyy olla äitejä, jotka pitävät huolta itsensä lisäksi myös toisistaan. Siitähän Moms for Kids -yhdistyskin on saanut alkunsa: äitien yhdessä tekemisestä, ei kenenkään yksin omassa voimassaan. 

Ps. Koska äitien hyvinvointi ja vertaistuki ovat lähellä sydäntäni, rakastuin palavasti Kristiinan ja Ullan järjestämään Äitiparkkiin, joka pyöri Alajärvellä viime kesänä. Houkuttelin naiset kokeilemaan vastaavaa toimintamuotoa myös Vimpelissä yhteistyössä MLL:n Vimpelin yhdistyksen kanssa, ja hehän lähtivät epäröimättä mukaan. Siispä marraskuun ajan torstai-iltaisin Perhetupa Vimpulassa on tarjolla matalalla kynnyksellä sitä tärkeintä hoivaa äideille: omaa aikaa, hyviä herkkuja ja vertaistukea. Lämpimästi tervetuloa!

Hanna Harju, Momssien vapaaehtoinen