04.05.2023 Ulla Anttila

Jostakin syystä meillä Momssien hanketyöntekijöillä oli yksi päivä totaalisen plääh-päivä. Kaikki harmitti (nätisti ilmaistuna), väsytti ja töihinkin tarttuminen tympäsi. Tällaisten päivien sattuessa kohdalle päädymme yleensä syyttämään tekniikkaa. Tällöin tietokoneet, puhelimet ja kaikki mikä vain haiskahtaa insinöörien aivojen tuotokselta saavat kuulla kunniansa. Yleensähän tämän tyyppisestä läyhäämisestä saisivat työpaikan pomot kuulla kunniansa (mieluiten vielä selän takana), mutta koska pomomme ovat maailman kultaisimpia, niin haukutaan sitten vaikka insinöörien kekseliäisyyttä. Kotona vastuuta pahasta olosta saa kantaa perhe ja puolisot. Vastuutettavia löytyy kyllä. 

Tällä kertaa saimme itsemme kiinni tinttailusta ja läyhäämisestä. Sen sijaan, että olisimme miettineet mistä ulkopuolisista tekijöistä köpätyksemme johtuu, päädyimme ottamaan vastuun olostamme. Totesimme harmituksen tietokoneita kohtaan johtuvan pääsääntöisesti huonoista teknisistä taidoistamme eikä puolisoidenkaan velvollisuus ole ottaa tunnemöykkyä kannettavaksi, vaikka kuinka olisi alttarilla tullut luvattua talsia rinnalla myös vastamäessä. 

Oli siis katseltava kuuluisaan peiliin. Sen sijaan, että olisimme katsoneet peiliin itseämme syyttäen ja niskavilloista nostaen, pyrimme puhumaan itsellemme empaattisesti ja ymmärtävästi. Köpätyksen takaa löytyi huonosti nukuttu yö, haastetta terveyden kanssa ja tarvetta mää-ajalle. Omien tarpeiden tunnistaminen ei poistanut harmaata varjoa mielen päältä sillä siunaamalla hetkellä, mutta auttoi pohtimaan miten voisimme ohjelmoida itsemme. Päädyimme myös hyväntahtoisesti nauramaan itsellemme. 

On tunnetusti tosiasia, että köpätys tarttuu ja negatiivisuus leviää tehokkaammin kuin kulovalkea kuivalla nurmella. Se leviää omissa aivoissa ja tarttuu tehokkaasti myös kanssaeläjiin. Yksi negatiivinen ajatus tuo mukanaan satoja, jos ei tuhansia kavereita. Loppujen lopuksi voi olla vaikea edes löytää köpätyksen juurisyytä. 

On pysätyttävää tiedostaa, että ajatuksemme vaikuttavat tunteisiimme, tekoihimme ja valintoihimme. Tämä kolminaisuus kiertää meissä kehää, kietoutuen ajatusten, tunteiden ja tekojen karuselliksi.

Välillä elämässä sattuu, tapahtuu ja varsinkin sattuu asioita, niin paljon ettei mieli tahdo keritä mukaan. Tällöin pään sisällä pyörivä hyrrä käy niin vinhalla vauhdilla, että sen rauhoittamiseen saattaa tarvita myös ammattiapua. Mutta miten pysäyttää normiarjessa normiköpätyksen normipäpätys? Rehellinen itsen kuuntelu ja omista tarpeista vastuunottaminen on ensimmäinen kapula ajatusten rattaissa. Mitä kurja tunne haluaa minulle kertoa? Olenko väsynyt? Onko minulla tarve, jonka täyttämisestä voisin ottaa itse vastuun sen sijaan että vastuutan olostani toisia? Ja jos joku toinen todella voi vaikuttaa olotilaani, voisinko minä sanoittaa tarpeeni ääneen sen sijaan, että odotan siltä toiselta taitavaa ajatuksen tai rivien välistä lukemisen taitoa. 

Arjen juoksun pysäyttämisellä on iso merkitys jaksamiseen, jaksamisella itsen rehelliseen kuunteluun ja oman mielen uudelleen ohjelmointiin. Ottamalla vastuun tarpeistani pystyn paremmin olemaan läsnä myös toisille. 

Jos ajatuksemme vaikuttavat tunteisiimme ja tekoihimme, voisiko tästä päätellä, että uusia ajatusratoja löytämällä voimme tehdä ihan oikeasti pienen palan parempaa maailmaa, Momssien slogania mukaillen. Me hanketyöntekijät tiedostimme päällimäiset tarpeemme. Koneemme toimivat loistavasti, joudumme ja saamme siis opetella uusia teknisiä taitoja ja kalenterista varasimme mää-ajalle ihan oman tilan. 

Ulla A