04.04.2023 Anu Pihlaja

Pienten lasten tähtisilmät ja naurava naama. Kuinka hyvältä tuntui pitää niitä sylissä. Tolkuton väsymys, joka ei lähtenyt nukkumalla sitä kolmea tuntia yössä, jona vauva nukkui eikä itkenyt. Yksinäisyys, koska ei jaksanut edes viestiä laittaa, saati että olisi jaksanut raahautua muiden ihmisten luo.

Tällaisia ajatuksia nousee pikkulapsiajasta pintaan. Silloin oli paljon ihanaa ja ainutlaatuista, rakasta unohtumatonta arkea, mutta yksi lapsista sairasti ensimmäisen vuotensa pahaa refluksiaa, joka vei pikkuraukalta ja meiltä vanhemmilta yöunet. Päivisin tarmokas 2-vuotias piti huolta, että toimintaa riitti.

Jossain hämärän vuonna 2012 liikutin pihalla lastenvaunuja, ja käännyin katsomaan kohti ahdistavaa oloani. Kaipasin unta. Kaipasin ihmisiä, läheisiä ystäviä niin, että kaipuu teki fyysisesti kipeää. Olin toki iloinen kaikista, joita elämässäni oli, mutta pikkulapsiarjessa en jaksanut pitää yhteyttä ystäviin tai paljoa edes lähteä kodin ulkopuolelle. Ymmärsin siis hyvin mitä tarvitsin, mutta yksinäisyys ja väsymys aiheuttivat kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteita, minkä vuoksi oli entistä vaikeampaa ylläpitää tai luoda ihmissuhteita.

Rukoilu oli keinoni pyytää apua. Olin jo rukoillut lapsen paranemisen ja yöuniemme puolesta. Kun tunnustin yksinäisyyteni, aloin rukoilla, että saisin ihmisiä elämääni. Läheisiä ystäviä. Naisporukkaa, jonka kanssa voisimme kokoontua yhteen. Lopulta rukoilin, että voisimme alkaa työskentelemään muiden väsyneiden, yksinäisten tai muulla samalla tavalla tarvitsevien ihmisten puolesta, kuin minä nyt.

Loppusyksystä 2015 olin kuullut, että Elina ja Leena puuhaavat joulukeräystä Vimpeliin. Oi tällaisen järjestämisessähän minä juuri halusin olla mukana! Pitkään rohkeutta kerättyäni kysyin arasti, että pääsisinkö seuraavaan keräykseen mukaan. Muisto Elinan lämpimästä suhtautumista ja Leenan vastauksesta tuovat vieläkin helpotuksen kyyneleet silmiin: ”Anuhan tästä puuttuikin!”.

Vaikka meillä oli lapsia nyt kolme, happitilani oli laajentunut ja puhtaiden pyykkien vuori laskenut sen verran, että pääsin osallistumaan äiti–lapsi-tapaamisiin, joita Vimpeliin perheineen muuttanut Annu oli alkanut vuonna 2016 kotonaan pitää. Tapaamisissa olivat jo ennestään tutut Elina ja Leena ja muitakin naisia. Samana vuonna Elina kysyi, että lähdenkö muiden kanssa mukaan perustamaan yhdistystä, jota kautta Joulusukkaa ja muuta vastaavaa toimintaa voisi pyörittää. Yhdistyksen nimeksi tulisi Moms for Kids. Että lähdenkö!

Ihmeellisiä askeleita on jatkunut Momsseissa siitä eteenkin päin. Armollinen yhdessäolon ihme ja ilo eivät ole kadonneet minnekään. Oli arvokasta, että tunnustin tarvitsevani muita ihmisiä. Olen valtavan kiitollinen siitä, että saan olla osa tällaisten ihmisten porukkaa, jota elämääni yli kymmenen vuotta sitten hämärällä pihalla, yksinäisenä ja väsyneenä hartaasti aloin toivoa.

Tässä yhdistyksessä, näiden ihmisten kanssa, olen aina saanut kokea, että kelpaan, riitän ja olen minuna ihana. Saan puuhata ja tehdä, mutta suorituksiani ei kukaan laske tai mittaa: minut halutaan mukaan, vaikka en tekisi mitään. Omalla paikalla oleminen – ja myös tekeminen – muodostavat yhteisen vankan verkon, jolla olen kokenut, että ei ole antajia ja saajia, vaan me kaikki saamme olla tässä yhteisössä kannateltuja. Kaikki ovat samalla viivalla, samalla Suurella Kädellä.

Anu Pihlaja, Momssien hallituksen jäsen