07.05.2026 Essi Kujala

Blogiteksti tuo omakohtaista näkökulmaa edellisten blogitekstien aiheeseen; perhepalavereihin.

Oli talvinen iltapäivä, kun työpäivän jälkeen löysin koulusta kotiutuneen jälkipolven. Keskinäinen riitely oli eskaloitunut. Selviteltävää riitti. Tilanne vaati kaikkien meidän kyyneleitämme ja näkyväksi tulemista. Äitinä muistan tulleeni jonkin tien päähän. Tiesin, että resurssit mitä lasten hoivaan ja huolenpitoon käytettiin, olivat liian niukat. Monta kuukautta oli menty kaikkien (ja kaikki!) resurssit äärimmilleen venytettyinä eikä oikein mitään ratkaisua tilanteeseen ”lennosta” tunnuttu keksivän. Miksi aina pitää sattua jotain, että ihminen ymmärtää pysähtyä? Oli sitten kyse kiellot ohittavasta lapsesta, someen jämähtäneestä äidistä, yli varojen elävästä nuoresta, työhönsä uppoavasta isästä… tai mistä tahansa jonkinlaiseen sokeuteen ajautuneesta ihmisestä. Kipu, epämukavuus, unettomuus, jatkuva riitely, räjähtely, haluttomuus olla läsnä ja yhdessä – on viimeinen aika pysähtyä.

Ihminen tarvitsee kipeästi reaalielämän suhteita olemaan peilinä todellisuudesta. Vielä erityisemmin ihminen tarvitsee perhettä, ei vain olemaan todella rehellisenä peilinä monesta suunnasta, vaan myös luomaan voimaa muuttaa arkeaan ja toimintatapojaan, jotka ovat johtamassa kauaksi yhteisestä hyvästä. Perhe muistuttaa: tämä hetki elämää ei ole vain minua varten, vaan olemme toinen toistamme varten.

Edellisissä blogiteksteissä käsitellään perhekokousta työkaluna navigoida sulavasti arjessa kaikenlaisten asioiden keskellä. Perhekokous on fyysinen ja henkinen yhteen tuleminen, jossa agenda on syvä, vaikka toteutustavat olisivatkin melko kepeitä. Kuka uskoisi, että yhdessä herkutteleminen ja ensi viikon tiskivuoroista sopiminen on rakennusaine, joka vahvistaa ja tukee kaikkien elämää pitkälläkin tähtäimellä?

Meidän perheessämme haasteissa sokeutuminen johti lasten henkisten tarpeiden ohittamiseen ja unohdimme todellisen tehtävämme vanhempina: suojata perhe. Olemme lapsia varten ja he meitä ja sisaruksiaan varten, tämän pienen yhteisen matkan ajan. Kaikki kasvattavat toisiaan ja peilaavat kasvutarpeita toisilleen. Olimme kylläkin pitäneet vuosien aikana kiinni viikoittaisesta lepopäivästä, mikä keskittyy yhdessä olemiseen ja yhteyden rakentamiseen. Se on auttanut meidät avioliitossa tunnistamaan toisemme vauva-arjen jälkeenkin, pysymään perheenä kiinni yhteydessä ja yhdessä tekemisessä sekä erottamaan ahertamisen ja olemisen. Tästä huolimatta oli kuitenkin mahdollista kadottaa viisaus ja tarkoituksenmukaisuus arjessa elämisessä. Tasapainon löytämiseen tarvittiin jokaisen perheenjäsenen kokemusta.

Kun meillä alettiin pitämään perhekokouksia, olimme käsitelleet siihen mennessä aika monta muutakin epäkohtaa omassa vanhemmuudessamme ja tavoissamme reagoida lasten tarpeisiin ja tarpeiden ilmaisuihin. Oli melkoinen löytö ymmärtää, ettei vanhemmuutta vain suoriteta olemassa olevilla eväillä vaan sitä voi myös suunnitella, luoda tavoitteita, muuttaa toisenlaiseksi ja reflektoida. Mikä toimii ja mikä ei? Mikä on vanhemmuuden päämäärä, montako vuotta on aikaa ja mitä siihen mennessä haluamme saada aikaan? Ja miten sen kaiken saisimme aikaan? Yhtenä työkaluna otimme käyttöön perhekokoukset.

Perhekokous raamittaa yhdessä olemisen hetken, ja valjastaa sen suunnitelmallista ja tarkoituksenmukaista arkea varten. On tilanteita, missä meillä on perhekokouksessa puhuttu ja päätetty harrastusten aloittamisesta, sen ehdoista, kotitöistä, tavaroiden huolehtimisesta, vanhempien työn määrästä, arvoista, miten ne näkyvät kaverisuhteissa tai siinä, miten puhumme toisillemme. Perhekokouksissa on surtu yhdessä, naurettu, hulluteltu ja keksitty monta älyvapaata juttua. Olemme huomanneet, että lapset ovat valmiita keskustelemaan ja olemaan aktiivisia siinä suhteessa kuin kokevat heidän sanoillaan ja läsnäololla olevan merkitystä päätettävään asiaan. Olemme huomanneet myös, että jos keskustelunaihe on aina se mikä ei toimi – motivaatio yhteen tulemiseen loppuu nopeasti.

Meidän perheessämme palaveri on todella yksinkertainen tyyliltään ja periaatteiltaan. On jokin asia, mistä pitää puhua. Asioista puhutaan toisiamme kunnioittavasti, mutta avoimesti. Haluamme mallintaa myös anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista näissä hetkissä. Eli on yleisesti tiedetty tosiasia, että meidän perheen aikuiset mokailevat, unohtelevat ja tarvitsevat muistutusta itsehillinnästä ja kärsivällisyydestä – mutta kestävät myös sen, kun lapset näitä asioita tuovat esiin ja vaativat korjausliikkeitä. Palavereita höystetään kivoilla jutuilla, useimmiten syötävällä, mutta usein myös jonkin hauskan videopätkän katsomisella tai riehakkaalla leikillä. Pääasia, että kokemus on rakentava ja antoisa kaikille.

Ratkeavatko asiat aina kokoontumisen voimasta? Eivät tietenkään. Pysyviin tuloksiin tuntuu olevan tuskastuttavan pitkä matka. Kannattaako harjoittelua ja harjoitteita vähentää? Tuskinpa. Kokemuksemme mukaan, kaikenlaisista asioista jakaminen ja yhteen tuleminen perheenä on kuitenkin kaikkien etu. En halua sokeutua vauhdissa, enkä halua kuulla kymmenen vuoden päästä, että elämä meidän perheessämme oli yksinäistä ja yhtä selviytymistä. Turvan ja rakkauden kokemisen perustana on toistemme näkeminen ja kuuleminen – raivataan sille siis tilaa ja aikaa!