31.03.2026 Essi Kujala

Kevään ja valon tultua alkavat kaksi kokemusta liikkua sisälläni. Toisaalta koen, miten voimavarat pimeän jälkeen alkavat luontaisesti elpyä, intoa ulkoiluun ja kaikenlaisiin projekteihin tyrskähtelee, mutta toisaalta koen, miten täydet kaapit, lasten kausivaatevaihdos, eteisen hiekkalaatikko ja likaiset ikkunat vetävät mielen alas. En jaksa tätä rumpaa taas! Ehkä muuten jaksaisin, mutta kaiken kaappiräjäyttelyn ja järjestelyn keskellä normaali arki jatkaa vauhdikasta juoksuaan. Tiskipöydän vuori kohoaa kattoa kohti yllättävän nopeasti, samalla kun pyykkikone peittyy lajittelupisteellä syntyvän vuoren taakse. Lasten leikit valtaavat alaa sieltä missä minä ”järjestelen”. Hiekkalaatikko syntyi uudelleen eteiseen, kun vain käänsin selän harjan ja kihvelin kanssa.

Arki muuttuu jännitteiseksi. Huomaan ärsyyntyväni entisestään, kun hiekkalaatikon keskellä eteisessä makoilee lasten pehmolelu ja pyykkikoneeseen selviytynyt talvihaalari olikin kuivumisen jälkeen, jonkun hätäisen ulkoilijan päällä, kerennyt varastoitumisen sijaan uudelle kierrokselle pihalle ja palautunut kuraisena nallen viereen eteiseen – mytylle. Ystävällisyydellä valepuettu nalkutus alkaa ryöpytä suustani ilmatilaan. Valitettavasti luotin sen mahdolliseen voimaan liikaa, enkä jäänyt varmistamaan sen toimimattomuutta.  

Kauppareissulla noteeraan ihanat narsissit keltaisessa hehkussaan. Niiden istuttamiseen pääseminen tuntuu olevan ensi kevään päässä, joten jätän narsissit ihanuudestaan huolimatta ostamatta. Jotain tapahtuu kuitenkin realismini keskellä, kun piipahdan kaverin ovella ja samaisia narsisseja näkyy olevan istutettuna kauniina asetelmana oven vieressä ruukussa. Huokaisen. Aurinkoiset ja rakkaat kasvot tulevat ovelle. ”Tässä tämä kassi! Otin siihen sulle jotain katsottavaksi, mitä aattelin, että tykkäisit ja olis tarpeellista lapsille. Mulla on tässä kolme kestokassia muuten menossa Vaatepankille. Hirveetä hommaa tää vaatteiden läpikäynti.” Omasta suusta pääsee ulos sanat: ”Niinpä. Sä oot super…”

Kotona kuivuneet kanervat tutisevat tuulessa ja eteisessä nalle piirtelee hiekkaenkeliä suurin vedoin. Myttyräinen haalari hymyilee – ivallisesti. Nyt riittää! ”Miten meidän sakki on näin vastuuttomaksi levähtänyt? Miten tämä kaikki voi olla niin vaikeaa?” Päätän, että äidin kuri ja nuhde jalkautuu välittömästi koululaisten tultua kotiin ja pienin laitetaan vaikka vain muodon vuoksi viikkaamaan vaatteita laatikkoonsa. Puhisen varmuutta siihen asti, kun ensimmäinen huuto kuuluu ulko-oven pamahdettua kiinni. ”Mulla on niin kuuma! Äiti saanko mä mennä tänään kaverille? Tänään tuli hirveästi läksyä. Äiti mulle pitää ostaa uudet lenkkarit, nää on ihan pienet! Onko mitään välipalaa?”
 
Informaatiotulva tuo epävarmuutta omaan suunnitelmaani. Seuraava tulva odotteleekin oven takana ja pian selviää, että koulumatkalla oli nimitelty ja uhiteltu monenmoista puolin ja toisin ja että kuuma ja nälkä oli toisellakin. ”Mites jalkautetaan?”  mietin mielessäni. Alkaa tunnin kestävä purku, jossa sopua, yhteyttä ja suunnitelmaa loppupäivälle yritetään punoa välipalan ja läksyjen teon lomassa. Jonkinlainen yhteisymmärrys ja sopu löydettiin akuuteista asioista, vaikka tunnetta riitti. Mietin jalkauttamista edelleen. Olisi herkullista alkaa ryöppyämään omaa tunnettaan ja vaatimuksiaan muiden ylle, onhan minulla kuitenkin kaikkien paras ja monta hyvää intressiä mielessäni.

Päädyn kuitenkin jalkauttamaan itseni pienelle happihypylle. Nappaan mennessäni kuivuneen kanervan irti ruukustaan ja haistelen ilmaa. Teen parikymmentä vetoa haravalla, kun perääni jo huudellaan terassilta. ”Saako pelata?” Mieleni tekee ärjyä pallean pohjasta lähtien ”EI!” mutta päätän huutaa takaisin: ”Tyhjää tiskikone, niin mietitään”. Ovi vedetään kiinni ja ikkunasta näkyy, että keittiössä alkaa häärääminen. Toinen pää huutaa pian oven raosta perässä: ”Saako pelata?” Tuumailen pienen hetken ja totean: ”Täytä tiskikone, niin mietitään.”
Katselen pihatannerta ympärilläni ja työn määrä meinaa täälläkin puolen seiniä turhauttaa. Joutsenet lentävät pihan yli. Harhaudun omassa turhautumisessani. Päätän palata sisälle turvallisuuden nimissä. Tiskikonetta täytetään ja tyhjäämisen päättänyt työläinen palaa palkkaneuvotteluihin. ”Niin saako?” Sopivasti ulko-ovi avautuu ja isompi työläinen kotiutuu. Koko perhe on kokoontuneena hiekkaiselle eteiselle.
 
Käytän tilaisuutta hyväkseni. ”Nyt kun ollaan kaikki tässä, haluan sanoa, että nämä kevätsiivot ovat ahdistavan isoja äidille yksin tehtäväksi, jos samalla nämä muut kotityöt vain kasaantuvat.” Osoitan hiekkaa jalkojen alla, pyykkivuorta ja kuraisia haalareja. Jokainen meistä pystyi ymmärtämään siistinä olevan kodin merkityksen sille, että tavarat pysyvät ehjinä, on turvallista leikkiä, helpompi laittaa ruokaa ja puhtaita sukkia löytyy varmemmin, kun pyykkikoneen ympäristö pysyy vapaana vuorista. Yhdessä sovittiin, että puolen tunnin peliaika ja tortillat olisi tienattu kolmen työtehtävän myötä. Osa perheestä valitsi palan jätskiä peliajan sijaan. Eteisen perhepalaverissa sovittiin ja muistutettiin myös, että nyt toistaiseksi kengät jätettäisiin terassille, jos ne olisivat kuraiset. Hommien edetessä, yhteishenki pysyi yllä, ja kun tortillan ääreen päästiin, meillä oli kaikilla mukavaa.

Myöhäisen iltapalan aikana huokaisen helpotuksesta, kun nallea ei näy missään ja haalarit roikkuvat kuivumassa. Tiedän, että järjestyksen suurin hyötyjä olen minä itse, mutta myös kannan kodin arkea vastuullani. Huomaan, että on ihanaa kokea se totuus, että yhteinen hyvä saavutetaan yhdessä. Ehkäpä äidin kurin ja nuhteen tärkein tarkoitus onkin ajaa perhe yhteen, huomaamaan asioita, luomaan yhdessä tavoitteita ja sopimuksia? Turhautuminen ja väsyminen ovat tärkeä impulssi, josta käsin saa näköjään myös järkeviä ja ymmärrettäviä lauseita muodostettua ilman huutamista ja autoritääristä otettakin.

Kirjoittaja Essi Kujala on osa Momssien johtoporukkaa ja mukana Momssien vanhemmustyössä. Essi on myös Connected Families vanhemmuuden valmentaja.