05.03.2025 Annukka Navis

Opintoni Connected Families vanhemmuuden valmentamisen parissa jatkuvat ja ennen kaikkea matkani vanhemmuudessa kasvamisessa jatkuu ja etenee. Tämän kerran kotiläksyni liittyy siihen suureen mahdollisuuteen, joka piilee lapsen kiukuttelussa - mahdollisuuteen osoittaa ehdotonta rakkautta.

“Lapsen epätoivottu käytös on kultainen mahdollisuus osoittaa lapselle ehdotonta rakkautta.” Kuulostaa kovin hienolta. Vuosi sitten mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ajatus “mahdollisuudesta”, kun kuulin tappelun ensimmäisiä ääniä lastenhuoneesta. Juoksin paikalle mahdollisimman nopeasti, äänekkäästi ja isosti yrittäen näin lopettaa lasten alkavan riidan ennen kuin se etenee nyrkkeihin. Temperamenttisten lasten vanhemmat tietävät, että tuo aikaikkuna on katoavan lyhyt, eikä silloin ole aikaa hukattavaksi. Yleensä väliin tuloni vain pahensi riitaa ja solvauksia, ja lopulta raahasin huutavaa lasta toiselle puolen taloa saadakseni tilanteen ja riitapukarit rauhoittumaan. Yleensä jäkätin samalla heille siitä miten he aina tappelevat ja miten en jaksaisi enää selvitellä riitoja, kun olisi muutakin tekemistä. Tuota jäkätystä on muuten melko vaikea lopettaa, kun sen on päästänyt valloilleen. 

Pian jo vuoden ajan olen kuitenkin opetellut hieman erilaista suhtautumista ja lähestymistä tilanteeseen. Ensimmäinen kotiläksyni oli “Älä huuda mulle!”. Tämän läksyn ääreltä edelleenkin löydän itseni välillä, mutta voin ilokseni todeta myös edistyneeni asian opettelussa. Olen kovan ja tietoisen itsetutkiskelun ja työn tuloksena oppinut pysymään rauhallisempana ja olemaan lapselle turvallinen myös ja juurikin konfliktin keskellä. Yhä useammin huomaan esiteinin purkaessa kiljumalla turhautumistaan pysähtyväni, ottavani pari syvää ja rauhoittavaa hengitystä ja avaavani suuni vasta sitten uuden näkökulman, ja läksyn, kanssa: Tämä hetki on mahdollisuus opettaa lapselleni elämän tärkeitä taitoja; rauhoittumista, ongelmanratkaisua ja sitä, että hän on rakastettu myös tunnemyrskyn keskellä. 

Tämän arvokkaan mahdollisuuden edessä hengitän rauhassa syvään, katson lastani silmiin ja sanon ystävällisellä äänellä: “Voi rakas, elämä on joskus vaikeaa. Harmittaako sua ihan hirveesti?”. Yleensä saan jotain kiljuntaa tai murinaa vastaukseksi ja jatkan: “Mä kuulen mielelläni lisää. Voidaanko puhua tästä, kun olet vähän rauhoittunut? Kaikki kyllä järjestyy. Mä rakasta sua.” Tarjoan halausta tai vaikka mehulasillista saadakseni lapsen sisäisen myllerryksen hieman taittumaan ja hänet muistamaan miten rakastettu hän on, tässäkin hetkessä. 

Tilanne kerrallaan opettelen pitämään itseni rauhallisena ja rakastavana. Samalla mallinnan myös lapsille, että konfliktin hetkellä voi oppia rauhoittumaan ja toimia kunnioittavasti. Välillä toki riidan äänien kantautuessa korviinin aamukiireessä omat kierrokseni alkavat nousta ja joskus en saa pidettyä itseäni rauhallisena vaan alan huutamaan vihaisella äänellä ohjeita toiseen huoneeseen. Sitten pysähdyn ja tajuan tilanteen vain pahenevan. Pyydän anteeksi ikävää käytöstäni. Pyydän saada uuden mahdollisuuden. Peruutan huoneen ovelta ja pyydän lapsia jatkamaan “tappelua”. Yleensä he huvittuneina siirtyvät leikkitappeluun ja minä lähestyn tilannetta uudestaan, uusin eväin. Kyykistyn lattialle heidän viereen, kysyn rauhallisesti mitä on meneillään, kun kuulin isoja ja ikäviä sanoja täältä. Kysyn, toivovatko he minun apuani tilanteen korjaamiseen. Yleensä koko tilanne ratkeaa tämän uusinnan myötä ja aamutoimet jatkuvat. Olemme kaikki selvinneet tilanteesta voittajina ja aivomme ovat samalla saaneet harjoitusta uuteen, toivottavaan käyttäytymismalliin. 

Vanhemman rauhallinen käytös, ystävällinen ääni ja lempeä katsekontakti riitatilanteessa kommunikoi lapsille, että he ovat turvassa. Minun kunnioittava ja rakastava lähestymiseni, sanani, äänensävyni ja kehonkieleni kertoo lapsille, että rakastan heitä vaikka he käyttäytyisivät epätoivotusti. Haluan lasteni tietävän ja elävän todeksi sitä, että heidän hyvä käytöksensä ei saa minua rakastamaan heitä enempää ja heidän epätoivottu käytöksensä ei saa minua rakastamaan heitä yhtään vähempää. Jälleen kerran totean, että armollisuus niin itseäni kuin lapsiani kohtaan on tarpeen tässä arjessa.

Annukka Navis, kolmen tytön äiti ja Momssien toiminnanjohtaja